Naisvoimaa Ngrerengeressä

Siirryin Kimbilion jälkeen Naisvoimaa-projektiin ja tein Ngerengeressä kaksipäiväisen valokuvaprojektin sikäläisen naisten ryhmän kanssa. Tarkoitus oli, että he kuvaavat toisiaan niin, että kuvattava antaa ns. ohjeet siitä, millaisia kuvia hän haluaa itsestään. Projekti oli kaksi päivääinen. Ensimmäisenä päivänä kerroin heille itsestäni ja siitä, kuinka vaikeaa on toisinaan idenfioida itseään: kuka minä oikeastaan olen? Näytin heille kuvia, joita olen ottanut itseni etsimisprosessin aikana. Kukaan heistä ei koskaan ole oikeastaan pysähtynyt sitä eli omaa itseä miettimään. Miksi olisikaan... Elämä on samaa kuin meilläkin, mutta silti täysin erilaista. Naiset pohtivat itseään ja elämäänsä niin, että työ antaa elämälle arvon ja se, että pystyy hankkimaan kaiken tarvittavan omalla työllään.

(Pastori Mary toimi tulkkina kun esittelin proketia. Kuva: Hanna Londo)

Torstaina kertasin, että mitä ollaan meinaamassa ja annoin heille kamerat. Ryhmä oli jaettu kahtia niin, että sinä aikana kun me kuvasimme toiset olivat kuuntelemassa osuuskunnan laillistamiseen (virallistamiseen) liittyviä asioita. En antanut mitään ohjeita, muuta kuin että kuinka kamerat toimivat. Alku hämmennyksen ja ehkä skeptisyydenkin jälkeen naiset lähtivat kuvaamaan. Oli huikeaa seurata heidän työskentelyään! Siellä dadat ja mamat viilettivät pitkin kirkon tonttia nauraen ja kikattaen. Kuvista tuli aivan uskomattomia! Huimia tarinoita joka ikisen kertomana. Rukous, usko, työ, menneisyys, voimaantuminen ja elämän ilo... HUH! Yritämme saada naisilta lupaa julkaista kuvia Suomessa valokuvanäyttelyn muodossa. Kuvat -ja ennen kaikkea nämä naiset ansaitsivat sen!

Väkivallan vastainen kampanja 16 päivää sukupuoleen kohdistuvaa väkivaltaa vastaan

Paidoissamme luki: Kila uhai unathamani Ukatili sasa basi. "Jokainen elämä on arvokas. Väkivalta loppuu nyt". Tai ei enää väkivaltaa...  

(Aloituspäivä Morogorossa. Nimesin Hannan ja itseni "virallisiksi pönöttäjiksi".)

Kävimme kampanjan aikana yhdessä Morogoron kaupunginosassa ja kahdessa kylässä: Mvomerossa ja Parakuyossa pitämässä aiheeseen liittyviä seminaareja + loppuseminaari hiippakunnan toimiston kirkossa. Päivät olivat pitkiä, mutta antoisia. Väkivalta puhuttaa ja on koskettanut monia naisia suoraan ja välillisesti. Oli hienoa nähdä kuinka paljon paikalle saapui kuulijoita ja puheenvuoroja kuultiin niin  miehiltä kuin naisilta. Tahtoa muutokseen on, mutta onko välineitä? Tyttöjen ympärileikkaukset ja lapsiavioliitot ovat yleisiä, vaikka laki ne periaatteessa kieltääkin. Naapurini sanoi myös että monesti perheväkivaltaan liittyy ajatus, että vaimon piekseminen on rakkautta. Maasai miehen mielestä leikkaamaton maasainainen ei ole maasai, jos häntä ei ole ympärileikattu. Moni asia on "sivistyneestä" näkökulmasta täysin järjetön ja tuomittava, mutta tosiasiassa ne ovat asioita, jotka on tulleet kulttuuriin jostain ja jääneet siihen ilman, että niitä olisi aikaisemmin edes ehdollistettu. Nyt niitä ehdollistetaan ja kulttuurin sisäpuolelta. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut iso ja näkyvä muutos. Eikä vain näkyvä. Muutos on myös äänekäs ja siinä on mukana vahvoja naisia sekä miehiä.

(Parakuyon maasaikylän upeita naisia)

Pääsin itse pitämään maasaikylässä puheenvuoron siitä, millaiset haavat seksuaalinen väkivalta jättää oman kertomukseni kautta ja ettei haavat oikeastaan koskaan parane, vaikka vuodet kuluvat. Puhuin häpeästä, syyllisyyden tunteesta ja anteeksiannon merkityksestä sekä siitä, ettei ole olemassa lievää väkivaltaa. Väkivalta on aina väkivaltaa, oli se sitten fyysistä tai henkistä. 

Parakuyossa oli vähiten osallistujia, koska samaan aikaan oli karjamarkkinat eli suurin osa kylän nuorista miehistä siellä, mutta paikassa käytiin kuitenkin parhaimmat spontaanit puheenvuorot osallistujien välillä. Parakuyo osoitti, että tahtotilaan on tuotava mahdollisuus muutokseen. Toivon Morogoron ev.lut. hiippakunnan ja Suomen Lähetysseuran tarttuva tähän tarpeeseen ja tahtoon. Välillä vaan tuntui, että vaikka olinkin nimennyt Hannan ja itseni tilaisuuksien virallisiksi pönöttäjiksi, niin ne todelliset pönöttäjät olivat niitä, joilla olisi valta laittaa pyörät pyörimään eikä vain olla kiilloitetun sädenkehän kanssa näyttäytymässä. 

Kissa pöydällä

Hyppelin aika surutta joillekin varpaille. Tai en oikeastaan hypellyt, ne hyppelyt vaan koettiin sellaisena. Puutuin sellaisiin asioihin, joihin olisi pitänyt jonkun puuttua jo aika päivää sitten. Nostin kissan nimeltä Kimbilio pöydälle, mutta kissaa ei oikeastaan kukaan halunnut nähdä, mutta ei uskaltanut sitä alaskaan heittää. Saatoin ehkä tuhota mahdollisuuteni yhteistyöhön hiippakunnan kanssa tulevaisuudessa. Saa nähdä. Diipa daapa ei ole vahvuuteni ja hyväkin niin, mutta tuolla (siis TZ:ssa) sen osaaminen olisi ihan paikallaan.

Olen monessa asiassa liian suora enkä halua pelata mitään pelejä. Suoruudella osoitan myös sen, että kunnioitan, arvostan ja haluan luottaa. Isäni sanoi joskus, että jos se, joka istuu korkealla jakkaralla tarvitsee pönkitystä siellä olemiseen, istuu se henkilö ihan väärässä paikassa. Isä oli ja on siinä kyllä täysin oikeassa. Pokkurointi ja nöyristely ei pitäisi kuulua kristilliseen tapaan kohdata toinen henkilö, eikä kyllä mihinkään muuhunkaan. 

Olen usein sanonut, että kukin kuulee mitä haluaa kuulla. Niin monesti teen itsekin. Harmillista on vaan tässä "kissä pöydällä" asiassa, että se mitä Kimbiliosta nostin esille taidettiin kokea hyökkäyksenä paikkaa ja hiippakuntaa vastaan, vaikka tarkoitus oli saada asianomaiset ymmärtämään kuinka tärkeää olisi ottaa turvatalon olemassa olo vakavasti ja kehittää sen toimintaa ja nimenomaan ottaa siitä vastuuta. Puitteet ovat kuitenkin lähestulkoon ensiluokkaiset!

No niin. Tällaisiin kuvioihin päättyi työharjoitteluni Morogorossa. Jossain vaiheessa reflektoin eli paketoin kasaan koko reissun kokemukset ja tuntemukset.

AminaJ

Täällä maailmanlaidalla olen työskennellyt sellaisen aiheen parissa, jossa mies on tehnyt pahaa naispuoliselle henkilölle, aikuiselle naiselle, nuorelle työlle ja pienelle lapselle. Huomaan katsovani kadulla kulkiessani miehiä epäilevin silmin. Tekeekö tuokin kodin seinien sisäpuolella asioita, joita rakastavan aviomiehen, kumppanin ja isän ei kuuluisi koskaan tehdä? Olen nähnyt lapsiaan syvästi rakastavia isiä ja isoisiä: olen nähnyt veljiä, jotka ovat isähahmoja ja miehenmalleja sisaruksilleen; olen tavannut niitä, jotka ovat kääntäneet lapsilleen selkänsä; niitä, jotka eivät halua tunnustaa isyyttään; niitä, jotka ovat asettaneet lapsilleen ehdot tulla tunnustetuksi lapsinaan. Useimmin kuitenkin niitä, jotka antavat elämässään kaikkensa, jotta lapsilla ja perheellä olisi hyvä olla.

Oman pihani naisilla on puolisot, joita en ole kuitenkaan tavannut kuin muutaman kerran. Lähtevät aikaisin ja tulevat myöhään tai ovat töissä kaukana ja tulevat vain harvakseltaan kotona käymään. He kuitenkin pitävät huolta vaimoistaan ja lapsistaan. Naiset myös pitävät huolta toinen toisistaan. Pitivät huolta minustakin kun sairastuin,

Yöllinen valvominen väsyttää ja on vaikeaa pitää ajatus kasassa. Vatsakin reistailee, yllätys yllätys…

Mutta hyvää isäpäivää.

Terveisin

AminaJ

Tänään on ollut ikävä kotiin ja jonkin sorttinen apatia. Naapurit ovat olleet tosi avuliaita, mutta silti on tuntunut äärettömän yksinäiseltä ja kertakaikkisen surkealta. Voi olla, että johtuu siitä, että eilen saamani lääke alkaa poistua elimistöstä ja etten ole jaksanut tehdä mitään. En edes mennä ulos.  Sentään sain syötyä ja käytyä suihkussa. Sekin jotenkin hävettää, että yksi naapureista haki mun tiskit ja tiskasi ne ja toinen otti pyykit ja toi ne äsken kuivina ja puhtaina takaisin. Eikä huolinut edes maksua työstä. Eilen minulle tehtiin iso kattilallinen ruokaa. Toisaalta tunnen suurta kiitollisuutta avusta, mutta avuttomuus ahdistaa. Avuttomuus tarkoittaa minulle sitä, ettei ohjalset ole käsissäni enkä voi kontrolloida sitä, mitä tapahtuu. Tälle tilanteelle ja hetkelle en mitään tosin voi. Voin vain koettaa levätä ja muistaa hengittää.

Ensimmäisellä reisullani Tansaniaan opin hengittämään, mutta nyt tuntuu että se taito on ollut kateissa. Enkä oikein tiedä miksi ja mitä on tapahtunut. Entinen rentous on ollut tipotiessään. Ehkä opiskelun tuoma stressi, korona-aika ja uupumus, jota olen ajoittain tuntenut on puristanut hapen ulos keuhkoista. Täällä yksin oleminen ja Kimbilion tapahtumat ovat olleet aika raskaita aina välillä. Illat varsinkin kun ei ole ketään jolle purkaa vyyhtiä. Onneksi Hanna on täällä. Onneksi meistä on tullut ystäviä ja voimme jakaa raskaitakin asioita toisillemme, kuten myös iloja ja nauraa elämän hulluudelle. Ja onpa tuota tullut soiteltua Suomeenkin aika tiuhaan. 

Eilen oli taman reissun virallinen puoliväli eli 45.päivä. Lähden täältä luultavasti 11 tai 12 joulukuuta Dariin ja teen siellä muutaman vierailukäynnin niin harjoitteluun kuin perheeseen ja ystäviin liittyen ennen kotiin paluuta. Aika alkaa siis olla lopuillaan, vaikka sitä onkin puolet jäljellä. Jään kaipaamaan Morogoroa ja niitä ihmisiä, joihin olen saanut täällä tutustua. Tällä reissulla on saanut todellakin tutustua uskomattoman päättäväisiin ja vahvoihin ihmisiin, niin miehiin kuin ennen kaikkea naisiin. Hanna harmitteli jo, että Kimbilio antoi ei toivotun kokemuksen. Tavallaan joo, mutta katson että sain sieltä uskomattoman määrän tietotaitoa siitä, mikä kaikki voi mennä vikaan tuolalista paikkaa pyöritettäessä, jos ei ole oikein osaamista eikä edes visiota. En voi sanoa että harjoittelu olisi epäonnistunut. Päinvastoin ja nythän siirryn aikuistyön pariin naisten ryhmiin. 

Nyt vaan pitäisi saada mieliala nousemaan, mutta eiköhän se nouse kunhan tuo fibro hellittää lopullisesti ja saa taas ohjakset omiin käsiin. Pitäisi kyllä enemmän luottaa siihen että asiat kyllä hoituu vaikka ei olisi ohjaksia ollenkaan. 

AminaJ

Tyttöjen asema on huono ja he ovat turvattomomia, mutta ei pidä ummistaa silmiä siltä, että myös pojat voivat joutua ahdistelun ja sopimattomiien kosketusten ja jopa raiskausten uhreiksi. Tytöille ja naisille löytyy turvatajoja, mutta pojille ei. Ainoa, joka on ollut tiedossa on lakkautettu rahan puutteen vuoksi. Onkin aika käsittämätöntä, ettei valtio tue näitä kallisarvoisia paikkoja rahallsesti eikä maassa ole edelleenkään tarpeeksi kooulutettuja ihmisiä. Itse haluaisin perustaa eräänlaisen transitkeskuksen, johon kuka tahansa avun tarvisija sukupuolesta riippumatta, voi tulla ja josta hänet ohjataan oikeaan paikkaan ja oikeanlaisen avun piiriin yhteistyössä kaikkien turvatalojen kanssa.

Tansaniassa toimii myös C-sema 116 lasten ja nuorten 24/7 auttava puhelin, jossa koulutetut ihmiset vastaavat numeroon tuleviin puheluihin ja antavat kuuntelu apua sekä neuvontaa. Tapasin yhden organisaatiossa työskentelevän ihmisen tilaisuudessa ja heidän työnsä teki vaikutuksen. TUntuu hyvälle nähdä, että lasten asoihin  on alettu kiinnittämään entistä näkyvämmin huomiota ja on aloitettu paljon ohjelmia niiden parantamiseksi. Täällä ollaan tosissaan! Sanoin ystävälleni, että Suomeen palattua minun on saatava lisää koulutusta aiheesta ja päästävä töihin paikkaan,jossa voin oppia konkreettisesti  kohtaamista, asioista puhumistä/niiden esille ottamista jne. Tuntuu hyvälle ja voimauttavalle, että täällä on paljon ihmisiä jotka ovat nousseet taistelemaan heikompien aseman puolesta, eikä vain tyttöjen tai naisten.

Maailma on muutos tilassa. Niin minäkin. Huomisen jälkeen siirryn ihan muihin hommiin hiippakunnan sisällä.Mutta siitä myöhemmin

AminaJ

Olin yhteydessä tänään Suomeen ja paikkaa rahoittavaan tahoon. Jännä juttu, ettei heiltä ole kukaan ollut yhteydessä tänne. Sellaisen käsiryksen sain, kun mama piti puhuttelut kysymyksistä ja lähinnä siitä, että on kysyttävä häneltä eikä muilta, Aika sekavaa touhu on, ei voi muuta sanoa. Eipä vaan oikein ole keinoja saada sitä vähemmänkään sekavaksi. Edelleen olen onnellinen siitä, että tein sopimuksen hiippakunnan kanssa. No, katsotaan mitä tulevat päivät ja viikot tuovat tullessaan.

Harkkaan liittyvässä projektissa saattaa olla yksi ei ihan pieni ongelma: minulla pitäisi ehkä olla rahaa, millä maksaa koulutukseen tuleville päivärahaa ja matkakorvauksia... En tiedä pitääkö paikkaansa, mutta mistäpä semmoiset rahat tempaisen? Pitänee alkaa miettimään suunnitelma B-G.  

Kuusi vuotias istui hiirenhiljaa ja hievahtamatta, kun silitin hänen selkäänsä ja niskaa. Kuinka paljon se lapsi kaipaakaan kosketusta! Tänään olin se, mitä haluan ollakin: läsnä oleva aikuinen.

Harmittaa, että minua pidetään syrjässä, koska pelätään että paljastan paikan ongelmat. Tänään sovin rahoittavan tahon kanssa, että raportoin heille kaiken  mitö olen havainnut niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta selkeää on se, että paikasta puuttuu johtajuus ja ammatimaisuus sekä ammatillisuus. Rahoittaja oli hyvin hämmästynyt siitä mihin työntekijät ovat kadonneet! Heitä kuuluisi olla enemmän kuin kolme...

Huh hah hei ja perjantaina pizzalle. Lauantaina Tonyn tädin Divinan luokse. Kivaa tiedossa! Ensi viikolla toivottavasti palaveri hiippakunnan kanssa. 

Mutta nyt nukkumaan! Usiku mwema na lala salama.

Amina J

Vieläkään en ole oikein saanut otetta tuosta harkkapaikasta. Mama yrittää nakittaa minua kuusi vuotiaan hoitajaksi. En suostu enkä edes ole sitä varten täällä. Tarkoitan, että harjoittelun tarkoitus ja tavoitteet ovat kehittämistyössä enkä edes opiskele varhaiskasvattajaksi vaa aikuissosiaalityötä (sosionomin raameissa). Kimbilion arki tarvitsisi koordinoida täysin uusiksi. Tänään heillä on ohjelmassa ikkunoiden pesu. Itse menen vasta iltapäivällä, koska haluan nähdä miten lapset/nuoret käyttävät aikaansa illalla. Edelleen tuntuu pahalle, että sinne tullaan suojaan ja turvaan, mutta päivät täyttyvät työntekemisellä. Työ on hyvä lisä, mutta täällä se on kaikki kaikessa ja muuta "kuntoutusta" ei oikeastaan ole. Ainakaan en ole sellaista vielä nähnyt.

Tyttöjen päivät täyttyvät kokkaamisesta, siivoamisesta, tiskaamisesta, kanalan hoidosta...

Eilen yksi maasaityttö lähti kotiinsa. 14 vuotias, joka tuotiin turvaan väkivaltaisesta avioliitosta. Olisin halunnut kysellä sosiaalityötekijältä, joka hänet tuli hakemaan, että miltä tytön tulevaisuus näyttää ja mihin hän oikeastaan palaa. Tyttö itse sanoi ettei mene aviomiehen luokse vaan oman äitinsä, mutta koska tyttöjen asema on heikko, niin vähän huolestuttaa, että mitenköhän tytölle käy...  Nämä on niitä asioita, joissa ja joita on vaikeaa ajatella kulttuurin kautta, koska kulttuuri on naisen kannalta suoraansanottuna perseestä. Sosiaalityötekijää ei minulle edes esitelty ja heitä kuulema on muitakin, joita voi jututtaa. Ovat vaan kuulema hyvin kiireisiä. Toinen asia mikä minua kummastuttaa on se, ettei pois läheville pidetä mitään ns,"lähtökahvitusta" eli istuta alas hetkeksi yhdessä. Tämäkään tyttö ei saanut edes ruokaa ennen lähtöä. Hörppäsi kupillisen ujia eli maissivelliä. Toki he ovat tottuneet semmoiseen, mutta kuitenkin. Tein perjantaina lähteneelle kortin, johon kaikki laittoivat nimensä ja eilen lähteneelle makramerannekorun muistoksi. 

NGERENGEREN NAISET

Maanantaina pääsin Hannan, pastori Maryn ja parish worker Veronican kanssa Ngerengeren naisia tapaamaan. Naisilla on osuuskuntatoiminnan tapaista toimintaa, josta jaetaan pienlainoja omien yritysten ylläpitämiseen. Naiset lähinnä viljelevät ja tekevät batiikkia. Ostin heiltä kaksi batiikkikangasta ja yhden waxprint kitengen eli n. 6 metrisen kankaan, Valmistusmaa ehkä Kongo. Ostin kaupungilta kaksi Morogorossa painettua kitengeä, mutta todella huonolaatuista. Eivätkä ole edes puuvillaa. Ikävää että on alettu enemmän ja enemmän menemään siitä missä aita on matalin. Työn laatu on todella huonoa. Mutta joo Ngerengere. Oli kiva tavata naisia ja viettää heidän kanssaan aikaa. Ihan eri maailma kuin täällä ja olla aikuisten kanssa. Heilläkin on omat historiansa ja tarinansa siitä, miten ovat naisten ryhmään tulleet. Menneisyydestään huolimatta ovat nyt vahvoja naisia. Menen sinne uudelleen ensi kuussa ja toivoisin voivani heidän tai ainakin muutaman kanssa tehdä valokuvaprojektin  jota varten kameroita keräsin. Mama on vaan pannut kamerat johonkin hyvään jemmaan... Onneksi jemmasin kaksi lahjoitettua kameraa varmuuden vuoksi, niin että voin jättää ne Hannan valvontaan ja käytettäviksi  naisprojekteihin. 

TYÖSARKAA RIITTÄISI

Täällä olisi kehittämistyötä joka ikiselle Diakonia Ammattikorkeakoulun ja monen muunkin AMK:n opiskelijalle ja paljon jäisi vielä seuraavillekin vuosikursseille. On paljon asioita, mihin pitäsi puuttua, tarttua, mitä kehittää... Ympäristöasiat, kompostointi, kestäväkehitys, ihmisoikeudet, lasten-, tyttöjen- ja naistenoikeudet ehkä päällimmäisinä, mutta yhtälailla koskemattomuus ja sen opettaminen niin tytöille kuin pojillekin. Abstrakti ajattelu, taideaineiden ja  taidepohjaisten menetelmien käyttö. Lapsiin kohdistuva väkivalta rankaisumuotona. Myös harkkapaikan johtaja kannattaa lasten kurittamista kepillä. Aika yllättävää sinällään, kun puhutaan kuitenkin paikasta, jonne tullaan turvaan kaikenlaista väkivaltaa. En tosin kyllä usko, että talossa ruumiillista kuritusta käytetään. 

Roskaamisesta eli että heität roskan kadulle, voi saada (muistaakseni) 100.000 tsh sakon, mutta jätehuolto on silti tätä tasoa. Tuossa poltetaan kaikkea mahdollista kuivuneessa joenuomassa ja kuvasta vasemmalle on porattu kaivo, josta paikalliset voivat hakea vettä. Ilmakehään vapautuu myrkkyjä ja seuraavien sateiden aikana niitä myrkkyjä imeytyy pohjaveteen. Voisiko Suomi ja EU laitaa niitä kehitysapurahoja tällaiseen, kun katseet ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen ovat kuitenkin kääntyneet Afrikkaan? Jätteidenpolttolaitoksia  ja kierrätystä tänne tarvitaan, eikä yhtään lisää kiinakrääsää.

Mutta nyt lähden harkkapaikalle, vaikkakin hieman hammasta purren... Asennetta, asennetta!

Amina J

Mutta mutta... Talon toiminta on vähintäänkin hämmentävää suomalaisin silmin. Kuka sitä oikeastaan johtaa ja kenen ohjeilla? Täällä nämä valtakysymykset ovat aina hieman sellaisia, että pitäisi pysytellä varpaillaan. Olen jo pulassa koska kyselin vääriltä ihmisiltä arjesta, mitä talossa eletään. Olen pulassa, koska ne vastaukset herättivät puolestaan reaktion rahoittavassa tahossa, johon en edes ole ollut missään yhteydessä. En nyt lähde sitä sekavaa kuviota tässä avaamaan sen enempää, muuten kuin että ei pitäisi unohtaa konseptia missä on.

Talossa on tällä hetkellä 5 asukasta. Kerroin aikaisemmin, että he kaikki ovat seksuaalisen väkivallan uhreja. No, se ei ihan olekaan niin. Tosin samalla juurikin sitä tai sen ehkäisyä. Kaksi on seksuaalisen väkivallan uhria, yksi pakkoavioliitossa väkivaltaisen miehen kanssa ja kaksi paennut pakkoavioliittoa. Yksi on 18 vuotias, muut 6-14 vuotiaita. Tansaniassa on kyllä laki, jonka mukaan naimisiin  mentäessä pitäisi olla 18 vuotias, mutta käytännössä laki ei tunnu koskevan kaikkia. Samoin on tyttöjen ympärileikkausten eli silpomisen kanssa. Maasaijohtajat ovat kuulema allekirjoittaneet sopimuksen, joka mukaan silpominen on kiellettyä, mutta Hanna ei ollut varma onko sopimuksella lainvoimaa. Seminaarissa, jossa olin vajaa vuosi sitten, sanoi yksi puhujista, että ongelma ei ole pelkästään miehissä, vaan yhtälailla naisissa, jotka haluavat siirtää perinnettä eteenpäin. "Koska näin on aina tehty..."

Monesti ihmettelen ja olen ihmetellyt ennenkin, kuinka vähän ehdollistetaan vahingollisia käytäntöjä, tapoja ja perinteitä. Muutenkin kaikenlainen abstrakti ajattelu on monille todella vaikeaa. Se näkyy jo siinä, ettei osata ajatella elämää eteenpäin. Ehkä huomiseen, muttei juurikaan siitä eteenpäin. En tarkoita, että asia olisi näin kaikkien kohdalla, mutta aika monen.  Uskon, että abstraktia ajattelua voisi herätellä ja harjoitella taidepohjaisilla menetelmillä, kuten eteläafrikkalaisessa Imbalissa on tehty. Heidän työhönsä kannattaa tutustua vaikka ihan googlettamalla imbali visual literacy project. 

Luulin jo hetken, että asemani talossa on vakiintunut, mutta niin ei olekaan. Yksi lomalla ollut työntekijä, joka on talon matroona sekä psykologi, palasi töihin ja ilmapiiri muuttui talossa välittömästi. Minulla on semmoinen "perstuntuma", että tämä nainen sanelee sen, mitä talossa tapahtuu. Minulle hän ei puhu sanaakaan englantia ja osoittaa sillä paikkani. Eli ettei sitä asemaa ole. Tilanne on nyt semmoinen, etten edes tiedä, mitä voin tehdä ja milloin vai milloinkaan. Päivä ohjelma on semmoinen, että päivä alkaa klo 7 aamutoimilla ja -vellillä, klo 8,30 matroona kertoo, mikä on päivän ohjelma: siivotaanko kanala, ollaanko keräämässä tomaatteja vai mitä. Jossain kohdassa juodaan teetä ja iltapäivällä on ruoka, joka joku tytöistä valmistaa. Tiedän, miksi tytöt ovat talossa, mutta en tiedä miksi he ovat talossa, muuta kuin turvassa kuka miltäkin ja jos on oikeusprosessi meneillään, niin odottamassa sen etenemistä oikeuteen. 

Mama sanoi eilen, että voin tehdä jonkun aikataulun, joka sovitetaan jonnekin kohtaan iltäpäivään, jolloin voin tehdä jotain yhden tytön kanssa kerrallaan. Selitin, etten ole terapeutti ja että tytöt hyötyvät ryhmässä tapahtuvasta tekemisestä. Pelkäänpä etten voi enkä pysty tekemään talossa juurikaan mitään kehittääksseni sitä. Onneksi olen tehnyt sopimuksen hiippakunnan enkä Kimbilion kanssa. Toivoisin että matroona laskeutuisi lasitornistaan ja ottaisi minut työkaverikseen eikä pitäisi minua uhkana. Hän on kuulema opiskellut Iringassa ja englanninkielisen tutkinnon. Kieli on myös vallankäyttöä ja sillä joko otetaan mukaan tai eristetään. Minut on eristetty, mutta en ole antamassa periksi. Tosin ihan juuri nyt mietin, että onko pakko mennä, jos ei halua? Tänään on perjantai ja oikeastaan olisi kansallinen vapaapäiväkin. Presidentti Nyereren muistopäivä. Toimistot ovat kiinni ja Hannallakin vapaata. Huomenna menenkin heille viikonloppuhoitoon ja maanatai aamuna lähdemme pastori Maryn kanssa Ngerengereen, jossa toimii Hannan vetämä naisprojekti.

Mutta tällaisia tunnelmia ja tapahtumia täällä. Olen vältellyt toisten varpaita, mutta luultavasti olen jonkun varpaita tallannut. Ai niin, ihan unohdin! Poltin päreeni toissa  pivänä yhden kauppiaan kanssa. Ostin sitä sun tätä sekä 13 litran vesikanisterin, jonka kotiin saamiseksi tarvitsin bajaajin (tuktuk). Kauppias oli sitä mieltä että pikipiki (moottoripyörä) on halvempi, Sanoin, että niin on, mutta en halua pikipikiä vaan bajajin. Herra hommasi semmoisen ja sitten alkoi show siitä, että paljonko matka maksaa:

Minä: Tiedän hinnan olevan 2000 shillinkiä.  Kauppias: Ei, kyllä se on enemmän. Sinä asut kaukana.  Minä: Asun 1,5 km päässä, en asu kaukana. Asun Magerezassa.  Kauppias: Ei, et asu. Minä tiedän että sinä asut Yespassa.  Bajajikuski: sinne maksaa 5000 shillinkiä. Minä: Mutta kun minä en asu Yespassa. Asun Magerazza, Duka la Dawa (apteekki) Ponan vieressa. Kauppias: minun pitää soittaa ja kysyä sisar Mremalta neuvoa.  (soittaa ja antaa puhelimen minulle)  Mrema: Onko jotain tapahtunut? Minä: ei, ei ole. Nämä miehet eivät vaan usko minun tietävän missä asun. Mrema: anna puhelin kauppiaalle.  (puhuvat jotain ja ajattelen että no niin, nyt pääsen  kotiin) Kauppias: bajaji ei voi viedä sinua, jos ei tiedä mihin pitää viedä. Minä: minä kyllä tiedän mihin pitää ajaa, (neuvottelua ja uusi puhelu sisar Mremalle) Mrema: Mikä on ongelma? Minä: nämä miehet ovat ongelma. Eivät edelleenkään usko että tiedän tarkalleen, missä asun. Mrema: ahaa, anna puhelin kauppiaalle.  (puhuvat taas jotain ja luulen että no nyt!) Kauppias: Ponan apteekki ei ole Magerezassa vaan  Yespassa. Pääset sinne daladalalla. Minä: En edelleenkään asu Yespassa, vaan Magesezassa, vastapäätä vankilan pelomaata ja ennen Magerezan primary schoolia.  Kauppias: ei, kyllä sisr Mreman pitää tulla tänne viemään sinut kotiin... Minä: Ei tarvitse. Eikä tarvitse bajaajinkaan viedä minua. Kävelen. Perkele.

Kävelin hikipäässä 32 asteen kuumuudessa raahaten 13 litran vesikanisteria, mutta 400 metriä ennen kotia oli pakko luovuttaa ja istua alas odottamaan mahdollista pikipikiä. Sainkin napattua sellaisen ja pääsin kotiini, joka on nienomaan Magerezassa, vasta päätä vankilan peltomaata ja Pona apteekin vieressä. Kun pääsin kotiin, laittoi sisar Mrema viestin, että miehet LUULIVAT minun asuvan Yespassa ja olivat siksi hämillään siitä, että haluan maksaa vain 2000 shillinkiä matkasta.  Totesimme, että miehet eivät osaa juuri muuta kuin sotkea asoita.

Nyt on käsivarret kipeät kantamisesta...  Ja kova ikävä rakasta aviomiestäni.

Palataan

AminaJ

Sanoin Tonylle eilen, että tekisi mieli luovuttaa, pakata tavarat ja tulla kotiin. Toinen puoli, se taistelija, ei kuitenkaan ole valmis luopumaan taistelutta. Yksi syy uupumukseen on puolitotuudet, joita joudun kuuntelemaan enkä voi sanoa niihin mitään vaikka tiedän kuinka asioiden oikea laita on. On vaikea luottaa ja uskoa mihinkään mitä sanotaan. Ei sen enempää harjoittelupaikassa kuin kadullakaan. Sähkötyyppi ei ole tullut korjaamaan tuuletinta, vaikka häntä on jo viikko patistettu, veden kanssa on ongelmia ja jonkun mielestä on vallattoman hauskaa käydä sulkemassa vesihana, jonka takana on minulle tuleva vesi (ei onneksi kuitenkaan tankkiin menevä). Vettä ei kuitenkaan  yleensä saa tankattua kuin aamulla, enkä tiedä miksi. Ehkä sitäkin säännöstellään. Tosin, kuivuus vaivaa eli säännöstely on ihan paikallaan.

Kun tervehdin ihmisiä tässä kadulla, niin kuin tapohin kuuluu, saan vastaani usein mzungu lallatuksen ja naurun remakan. Yritän käyttää sanoja joita osaan ja oppiskella kieltä joka päivä, mutta tarvitsisin opettajan. Kieltä ei opi, jos sitä ei voi puhua kenenkään kanssa. Ja suurta hupia aikuisille tuntuu olevan se, kuinka muutamat n. 10 vuotiaat lapset alkavat esittää apinaa ja kiinalaista (oikeasti!) kun näkevät minut. Suomessa vastaava käytös tuomittaisiin rasisitiseksi ja sitähän se on täälläkin plus suunnatonta typeryyttä. Olin vaan jo unohtanut millaista on liikkua  ilman Tonya tai jotakuta muuta paikallista tuttavaa. Ottihan se oman aikansa Mji Mwemassakin ennen kuin minut hyväksyttiin yhteisöön. Jos Tony olisi täällä, ei kukaan huutelisi yhtään  mitään, ehkä naureskelisi hiljaa selän takana...  Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että vaikka osaankin nauraa itselleni ja hauskuttaa muita, niin klowni en ole enkä sellaista roolia halua. 

Ymmärrän niin hyvin Suomessa asuvia ulkomaalaisia kun he koettavat oppia ja saada haltuunsa kielemme. Varsinkin pienellä paikkakunnallalla, jossa ulkomaalaisia on vähän, heistä tulee sellaisia julkisia eläimiä, joita on lupa tuijottaa ja joille on lupa nauraa, kun he yrittävät selviytyä arjesta ja oppia paikallisia tapoja. Aivan kuten minä täällä. Minullakaan ei ole juuri muuta mahdollisuutta kuin vain purra hammasta yhteen, hymyillä ja esittää etten ole huomannut tai ymmärtänyt, mennä kotiin, sukea ovi ja antaa turhautumisen ja uupumuksen kyynelten tulla, Mutta kohta se helpottaa, kun ei anna periksi ikävälle ja irvailuille. Kielen opiskelu on kovaa puuhaa, varsinkin yksin. Kusoma Swahili ni kazi ngumu... Swahilin opiskelu on kovaa työtä. Siihen päälle harjoittelupaikan haasteet ja työn haasteellisuus. 

Huomenna on Diakin kanssa ohjauskeskustelu (mikäli yhteydet edes toimivat), mutta siinä on ihan turha nostaa näitä työnohjauksellisia asioita esille. Parempi olla ihan hiljaa vaan. Edellisestä harjoittelusta viisastuneena... Silloin myös työpaikkaohjaajani kiinnitti huomiota siihen, kuinka ohjaava opettaja väisti harkkapaikkaan liittyvät ongelmat. En edes tiedä kannattaako minun sanoa siitäkään mitään, että konsepti ei olekaan naiset, vaan hyväksikäytetyt lapset. Onko sillä edes käytännön merkitystä?  Sitä paitsi näitä Tansaniaan liittyviä asioita ei edes oikein voi ymmärtää kuin sellainen, joka on täällä ollut itsekin ja tietää mistä puhutaan. Hanna tietää ja olemme kyllä puolin sekä toisin purkaneet solmuja sekä nauraneet tälle kaaokselle, jossa kuitenkin on jonkinlainen tolkku. Ilman huumoria täällä ei pärjää, vaikka juuri nyt ei kovin nauratakaan. Kyllä se naurukin taas löytyy kunhan pöly laskeutuu.

Rauhaa ja rakkautta niin per...skuleesti!

AminaJ

Kimbilion asukkaina on tällä hetkellä neljä seksuaalisen väkivallan uhria, kaikki alle 15-vuotiaita, yksi heistä ihan lapsi. heidän tapauksensa on tutkinnassa eli prosessissa, mutta mitään takeita siitä, että he saisivat oikeutta ei ole. Mama sanoi tänään, ettei poliisia (paikasta ja alueesta riippuen) juurikaan kiinnosta muu kuin raha. Muutenkin täällä ollaan aika -miten sen nyt sanoisi.... hmmm, menneella aikakaudella siinä, kuinka uhreja pitäisi kohdella ja auttaa. Nämäkään tytöt eivät ole missään tekemisissä ulkomaailman kanssa. Varsinkin nuorin kärsii siitä todella paljon, kun ei tapaa ikäisiään ja saa leikkiä kuten ikäistensä kuuluisi.

Hän on leimautunut nyt minuun ja kaipaa äitiä. Oli kuulema ensimmäisenä tänä aamuna kysynyt, että eikö Mama ole täällä? Missä on Mama Amina? Vietin hänen kanssaan tänään paljon aikaa, Piirtelimme ja tarkkailin hänen toimintaansa. Ensi viikoksi etsin hänelle piirrustuspaperia ja kyniä sekä jotain "eskarilaisten" harjoituskirjoja. Lapsi silminnähden nautti tekemisestä ja rentoutui. Toivon totisesti ettei niitä kielletä. Nukkekin olisi varmasti hyvin hyödyllilnen tälle pikkuiselle. Toki muutkin tytöt tarvitsevat huomiota ja koetan heidänkin tarpeitaan havainnoida. Hekin tarvitsisivat muutakin seuraa kuin vain toisensa. Luottamusta maailmaan ei rakenneta sulkemalla maailma kaiken ulkopuolelle. Ihan itsekin se kokeneena, vaikkakin eri syistä. 

Sanoin, että täällä ollaan vielä toisella aikakaudella näissä asioissa. Tarkoitan siis sitä, kuinka kohdataan asiakkaita ja heidän tarpeitaan. Ajatus on se, että työtä tekemällä kaikki asiat korjaantuu. Heillä kyllä käy joku terapeutti, mutta ihan ei ole vielä selvinnyt että milloin ja mitä he tekevät. Sama on koulun kanssa. Yksi isoista tytöistä ei ole käynyt päivääkään koulua ja on jokseenkin käsittämätöntä ettei tällaisiin asioihin panosteta terapian ja kuntoutumisen osalta. Raskain vaihe heillä on vasta edessä: oikeudenistunto. Tytöt ovat kuitenkin turvassa nyt, mutta täysin valmistautumattomia tulevaan ja tulevaisuuteen. Mitä siihen "mama" títteliin tulee, niin mamaksi kutsutaan ihmistä, joka on "äidin arvoinen". 

Näille tytöille on tehty käsittämättömiä tekoja ja heidän kaltaisiaan on tässäkin maassa paljon. Tyttöjä sekä poikia. 

On täällä sattunut muitakin käsittämättömia asioita tänä aika kun olen täällä ollut. Hanna kertoi, että sunnuntaina oli heidän naapurustossa tapahtunut murha, jolle ei ole mitään selitystä. Eräs vanha nainen oli käynyt alkuillasta kaupalla ostoksilla ja sanonut, että lapsenlapset ovat tulossa yökylään ihan hetken kuluttua. Nainen oli mennyt kotiin ja kun lapset olivat olleet tulossa, olivat he ihmetelleen miksi bibi ei tule avaamaan porttia eikä vastaa puhelimeen ja olivat lähteneet pois. Aamulla olivat menneet úudellen ja jotenkin päässeet taloon sisälle ja bibi oli löytynyt kuolleena suuri haava päässään. Mitään ei oltu kuitenkaan varastettu, mutta kuolema oli kuitenkin selkeästi väkivaltainen. Joskus tapahtuu sellaista, että ei malteta perinnön toisossa odottaa vanhuksen kuolemaa ja tässäkin voi olla kyse sellaisesta tapauksesta. Köyhyys ja varsinkin ahneus saa ihmisen toimimaan käsittämättömästi.

Tänään on ollut päivä, jolloin on pitänyt pohtia omaa täällä oloani vakavasti. Kestääkö pää? On se kyllä kestänyt ennenkin ja osaan kyllä purkaa asioita. Soitinkin tänään  miehelleni ja yhdelle opiskelukaverille ja hieman purin aatoksia heille. Illemmalla tuli vielä yllätysvierailulle katoliset nunnat sister Mrema ja sister Rose. Heidän välitön seuransa teki hyvää ja naapuritkin ovat alkaneet uskaltaa ottaa kontaktia. Tosin eipä minua paljon näy tuolla ulkosalla pihalla istuskelemassa. 

Nyt nukkumaan, että jaksaa aamulla lähteä. Viereinen moskeija herättää kello 5.

AminaJ

Sain kivan asunnon läheltä Kimbilioa. Tästä kävelee sinne ehkä viisi minuuttia. Alue on nimeltään Kihonda ja näyttää niin maaseudulta, että on vaikea uskoa olevansa kaupungissa. Tästä on Morogoron keskustaan noin 7 km, mutta hauska juttu on että aviomieheni täti sattuu asumaan tällä samalla Kihondan alueella.

Asunto, jonka sain on kahden huoneen asunto, jossa on oma vessa ja 200 litran vesitankki. Maksan kolmesta kuukaudesta 240 000 TZH (Tansanian shillinki) eli noin 105 euroa + sähkö, vesi ja jätehuolto. Ne tekee jonkun 5-10€/kk. Sain tänne lainaksi astioita, sängyn ja patjan, jotka ei ihan mätsää toisiinsa, mutta ainakin ensimmäisen yön nukuin kuin tukki. Katolilaisen kirkon nunna sister Mrema antoi myös lainaksi kaasukeittimen. Ostin itse vedenkeittimen ja pari kattilaa sekä paistinpannut ja moskiittoverkon sänkyyn. Fundi teki sille hienon ripustustelineen. Voisin väittää, että tämä asunto on parempi kuin mikä meillä oli aikoinaan Dar es Salaamissa. Kun tulisi sähköfundi korjaamaan vielä tuulettimen ja eräs toinen asentamaan verhon keittiön ja makuuhuoneen väliin. Pysyy moskiitot poissa. Elämä ei ole hassumpaa tällä hetkellä. Ikävä rakasta aviomiestä toki on ja tiedän että hän tykkäisi tästä asunnosta. Mutta nyt mennään näin.

Ensimmäisen aamun aamupala Kihondossa: kahvia ja muutama vitumbua. Vitumbuat tehdään tietääkseni riisijauhoista ja paistetaan öljyssä kuten munkit. 

Vaatimaton, mutta samalla paikallisittain ylellinen kotini,

Moskiittoverkkoteline on monikäyttöinen. Näppärästi sain osan vaatteista sängynpäätyyn hengareista roikkumaan.

Keittiö ehkä kaipaa pöytää ja paria tuolia.

Fundin pitäisi tulla korjaamaan tämä tuuletin, vaan ei ole näkynyt. Toisaalta, se miten jotkut näitä korjailevat on niin kaukana kaikista standardeista, että melkein olisi turvallisempaa ostaa uusi...

Tässä on muuten moskeija ihan muutaman kymmenen metrin päässä, parin sadan metrin päässä St. Monican Katolilainen kirkko ja tien toisella puolella vankila, jonka kohta vapautuvat + yhdyskuntapalvelua suorittavat vangit tekevät peltotöitä tuossa tienvarressa. Näkymä vangeista muistuttaa jotain amerikkalaista elokuvaa. Siellä on aika nuoriakin poikia jo iäkkäämpien seassa. Tosin on muistettava, että täällä vankilaan joutunut ei välttämättä ole aina varsinaisesti rikollinen vaan järjestelmä on sellainen, että voit saada tuomion ihan mitättömästä asiasta. On niitä oikeita ja vaarallisia rikollisiakin, mutta he tuskin ovat peltoja kuokkimassa. Itseasiassa kuulin juuri pedofiiliskandaalista, josta taitaa olla paukahtamassa kunnon rangaistuksia. Toivottavasti!

Yksi typerääkin typerämpi opiskeluun liittyvä asia vaan ärsyttää: en pääse kirjautumaan Diakin järjestelmään sen vuoksi, että sinne on jostain käsittämättömästä syystä asetettu tuplavarmistus tunnistautumiseen. Ei riitä salasana, vaan pitäisi olla Suomen liittymä, johon tulee vahvistusviesti tai soitto. Elämää helpottavaa teknologiaa… Onneksi Whatsapp ja muut yhteydet toimivat toimii! 

Suloista sunnuntaita ja niin päin pois.

Baadaye!

Amina J