Aika makeet korvikset löysin kierrätyskeskuksesta.

Lähden reilun viikon päästä ja en ole aloittanut pakkaamista.  Paahtanut vaan kurssitehtäviä, ettei mitään jäisi rästiin tai putoaisin kursseilta. Havahduinkin äsken siihen, että viimeiset kolme vuotta on ollut paahtamista. Ei oikeastaan mitään muuta. Kolmeen vuoteen ei ole juuri tullut tavattua ihmisiä ja sitten kun on tavannut, niin ollut vaan väsynyt. No, väsymykselle löytyy kyllä lääketieteellinkin syy: kolme autoimmuunisairauden rinnalle pompsahtanut (RUMPUJEN PÄRINÄÄÄÄÄÄ JA TORVEN SOITTOA.....) kakkostyypin diabetes! Mitäpä muuta sitä olisikaan tarvinnut! OH YEAH! Kesäkuussa, kun diagnoosi tehtiin, ajattelin että tämä taitaa olla se kohta, kun heitän rukkaset nurkkaan. En heittänyt. Sain apurahan työharjoitteluun ja ostin lentoliput. Katsotaan mitä hivenen stressittömämpi ympäristö saa aikaiseksi. Ruoka on kevyempää ja muutenkin elämä on kevyempää. Toivottavasti.

Tänne jää odottamaan opinnäytetyö, joka on kaaoksessa. Jotain ehkä voin tehdä sielläkin, mutta aika pienesti. Harjoitteluun kuuluu kehittämistyö ja se saattaa viedä aikaa. Riippuu millaista kehittämistä toivotaan ja tarvitaan. OIkeastaan koko tämä viimeinen harjoittelujakso on kehittämistyötä. Onneksi niitä ei ehkä tarvitse itse hirveästi pohtia, vaan tulevat näkyville työtä tehdessä. Tuntuu vaan hivenen absurdille, että ne jotka lähtevät kv-vaihtoon/globaaliin harjoitteleen, menevät sinne innovatiivisella kehittämisotteella, vaikka tärkeämpää olisi oppia tuntemaan kulttuuria. Varsinkin jos on ensimmäistä kertaa maassa. Ja jos on täysin erilaisessa ympäristössä kuin koti/mihin on tottunut. Turistilomat ovat kovin eri asia kuin asua paikallisesti ja paikallista arkea. 

 

(Tänne menen ensin vetämään henkeä: Zion Zuri Roots Top,Gezaulole...)

Ei ollut helppoa opetella silloin kymmenisen vuotta sitten niin sanotusti talon tavoille. Ja ei ole helppoa nytkään kun aviomies ei lähde mukaan. Jos ei muuta, niin ikävä ainakin tulee.  Pitää toivoa, että muisti palailee  kuinka ollaan ja eletään ja, että swahilinkieli alkaisi uppoamaan johonkin lokeroon tuolla korvien välissä. Rehellisyyden nimissä on kyllä pakko sanoa, että jännittää. Hirvittää oikeastaan! Oman mieleni sängysalus peikko kuiskuttelee kovasti, kuinka kannattaisi jäädä kotiin. Onneksi se ei ole oikeasti edes vaihtoehto! Vaikka paniikkia pukkaakin, niin innoissani ole kuin ilmapallo ja viikon päästä tähän aikaan istumassa koneessa odottamassa lähtökiihdytystä.....

Huomenna aloitan pakkamisen, joka kestää arviolta maanantai-iltaan asti. 

 

Palaillaan...

Amina