Ihan ensiksi: olin väärässä. Kannatti avata ohjauskeskustelussa työnohjauksellisia ongelmia. Projekti suunnitelmakin koulutuspäivästä tuli hyväksyttyä. Hyvä hyvä hyvä! 

Mutta mutta... Talon toiminta on vähintäänkin hämmentävää suomalaisin silmin. Kuka sitä oikeastaan johtaa ja kenen ohjeilla? Täällä nämä valtakysymykset ovat aina hieman sellaisia, että pitäisi pysytellä varpaillaan. Olen jo pulassa koska kyselin vääriltä ihmisiltä arjesta, mitä talossa eletään. Olen pulassa, koska ne vastaukset herättivät puolestaan reaktion rahoittavassa tahossa, johon en edes ole ollut missään yhteydessä. En nyt lähde sitä sekavaa kuviota tässä avaamaan sen enempää, muuten kuin että ei pitäisi unohtaa konseptia missä on.

Talossa on tällä hetkellä 5 asukasta. Kerroin aikaisemmin, että he kaikki ovat seksuaalisen väkivallan uhreja. No, se ei ihan olekaan niin. Tosin samalla juurikin sitä tai sen ehkäisyä. Kaksi on seksuaalisen väkivallan uhria, yksi pakkoavioliitossa väkivaltaisen miehen kanssa ja kaksi paennut pakkoavioliittoa. Yksi on 18 vuotias, muut 6-14 vuotiaita. Tansaniassa on kyllä laki, jonka mukaan naimisiin  mentäessä pitäisi olla 18 vuotias, mutta käytännössä laki ei tunnu koskevan kaikkia. Samoin on tyttöjen ympärileikkausten eli silpomisen kanssa. Maasaijohtajat ovat kuulema allekirjoittaneet sopimuksen, joka mukaan silpominen on kiellettyä, mutta Hanna ei ollut varma onko sopimuksella lainvoimaa. Seminaarissa, jossa olin vajaa vuosi sitten, sanoi yksi puhujista, että ongelma ei ole pelkästään miehissä, vaan yhtälailla naisissa, jotka haluavat siirtää perinnettä eteenpäin. "Koska näin on aina tehty..."

Monesti ihmettelen ja olen ihmetellyt ennenkin, kuinka vähän ehdollistetaan vahingollisia käytäntöjä, tapoja ja perinteitä. Muutenkin kaikenlainen abstrakti ajattelu on monille todella vaikeaa. Se näkyy jo siinä, ettei osata ajatella elämää eteenpäin. Ehkä huomiseen, muttei juurikaan siitä eteenpäin. En tarkoita, että asia olisi näin kaikkien kohdalla, mutta aika monen.  Uskon, että abstraktia ajattelua voisi herätellä ja harjoitella taidepohjaisilla menetelmillä, kuten eteläafrikkalaisessa Imbalissa on tehty. Heidän työhönsä kannattaa tutustua vaikka ihan googlettamalla imbali visual literacy project. 

Luulin jo hetken, että asemani talossa on vakiintunut, mutta niin ei olekaan. Yksi lomalla ollut työntekijä, joka on talon matroona sekä psykologi, palasi töihin ja ilmapiiri muuttui talossa välittömästi. Minulla on semmoinen "perstuntuma", että tämä nainen sanelee sen, mitä talossa tapahtuu. Minulle hän ei puhu sanaakaan englantia ja osoittaa sillä paikkani. Eli ettei sitä asemaa ole. Tilanne on nyt semmoinen, etten edes tiedä, mitä voin tehdä ja milloin vai milloinkaan. Päivä ohjelma on semmoinen, että päivä alkaa klo 7 aamutoimilla ja -vellillä, klo 8,30 matroona kertoo, mikä on päivän ohjelma: siivotaanko kanala, ollaanko keräämässä tomaatteja vai mitä. Jossain kohdassa juodaan teetä ja iltapäivällä on ruoka, joka joku tytöistä valmistaa. Tiedän, miksi tytöt ovat talossa, mutta en tiedä miksi he ovat talossa, muuta kuin turvassa kuka miltäkin ja jos on oikeusprosessi meneillään, niin odottamassa sen etenemistä oikeuteen. 

Mama sanoi eilen, että voin tehdä jonkun aikataulun, joka sovitetaan jonnekin kohtaan iltäpäivään, jolloin voin tehdä jotain yhden tytön kanssa kerrallaan. Selitin, etten ole terapeutti ja että tytöt hyötyvät ryhmässä tapahtuvasta tekemisestä. Pelkäänpä etten voi enkä pysty tekemään talossa juurikaan mitään kehittääksseni sitä. Onneksi olen tehnyt sopimuksen hiippakunnan enkä Kimbilion kanssa. Toivoisin että matroona laskeutuisi lasitornistaan ja ottaisi minut työkaverikseen eikä pitäisi minua uhkana. Hän on kuulema opiskellut Iringassa ja englanninkielisen tutkinnon. Kieli on myös vallankäyttöä ja sillä joko otetaan mukaan tai eristetään. Minut on eristetty, mutta en ole antamassa periksi. Tosin ihan juuri nyt mietin, että onko pakko mennä, jos ei halua? Tänään on perjantai ja oikeastaan olisi kansallinen vapaapäiväkin. Presidentti Nyereren muistopäivä. Toimistot ovat kiinni ja Hannallakin vapaata. Huomenna menenkin heille viikonloppuhoitoon ja maanatai aamuna lähdemme pastori Maryn kanssa Ngerengereen, jossa toimii Hannan vetämä naisprojekti.

Mutta tällaisia tunnelmia ja tapahtumia täällä. Olen vältellyt toisten varpaita, mutta luultavasti olen jonkun varpaita tallannut. Ai niin, ihan unohdin! Poltin päreeni toissa  pivänä yhden kauppiaan kanssa. Ostin sitä sun tätä sekä 13 litran vesikanisterin, jonka kotiin saamiseksi tarvitsin bajaajin (tuktuk). Kauppias oli sitä mieltä että pikipiki (moottoripyörä) on halvempi, Sanoin, että niin on, mutta en halua pikipikiä vaan bajajin. Herra hommasi semmoisen ja sitten alkoi show siitä, että paljonko matka maksaa:

Minä: Tiedän hinnan olevan 2000 shillinkiä.  Kauppias: Ei, kyllä se on enemmän. Sinä asut kaukana.  Minä: Asun 1,5 km päässä, en asu kaukana. Asun Magerezassa.  Kauppias: Ei, et asu. Minä tiedän että sinä asut Yespassa.  Bajajikuski: sinne maksaa 5000 shillinkiä. Minä: Mutta kun minä en asu Yespassa. Asun Magerazza, Duka la Dawa (apteekki) Ponan vieressa. Kauppias: minun pitää soittaa ja kysyä sisar Mremalta neuvoa.  (soittaa ja antaa puhelimen minulle)  Mrema: Onko jotain tapahtunut? Minä: ei, ei ole. Nämä miehet eivät vaan usko minun tietävän missä asun. Mrema: anna puhelin kauppiaalle.  (puhuvat jotain ja ajattelen että no niin, nyt pääsen  kotiin) Kauppias: bajaji ei voi viedä sinua, jos ei tiedä mihin pitää viedä. Minä: minä kyllä tiedän mihin pitää ajaa, (neuvottelua ja uusi puhelu sisar Mremalle) Mrema: Mikä on ongelma? Minä: nämä miehet ovat ongelma. Eivät edelleenkään usko että tiedän tarkalleen, missä asun. Mrema: ahaa, anna puhelin kauppiaalle.  (puhuvat taas jotain ja luulen että no nyt!) Kauppias: Ponan apteekki ei ole Magerezassa vaan  Yespassa. Pääset sinne daladalalla. Minä: En edelleenkään asu Yespassa, vaan Magesezassa, vastapäätä vankilan pelomaata ja ennen Magerezan primary schoolia.  Kauppias: ei, kyllä sisr Mreman pitää tulla tänne viemään sinut kotiin... Minä: Ei tarvitse. Eikä tarvitse bajaajinkaan viedä minua. Kävelen. Perkele.

Kävelin hikipäässä 32 asteen kuumuudessa raahaten 13 litran vesikanisteria, mutta 400 metriä ennen kotia oli pakko luovuttaa ja istua alas odottamaan mahdollista pikipikiä. Sainkin napattua sellaisen ja pääsin kotiini, joka on nienomaan Magerezassa, vasta päätä vankilan peltomaata ja Pona apteekin vieressä. Kun pääsin kotiin, laittoi sisar Mrema viestin, että miehet LUULIVAT minun asuvan Yespassa ja olivat siksi hämillään siitä, että haluan maksaa vain 2000 shillinkiä matkasta.  Totesimme, että miehet eivät osaa juuri muuta kuin sotkea asoita.

Nyt on käsivarret kipeät kantamisesta...  Ja kova ikävä rakasta aviomiestäni.

Palataan

AminaJ