Sairastan fibromyalgiaa, joka jostain syystä aktivoitui täällä. Yleensä lämpö on hyvästä, mutta ehkä koska kuumuus on ollut paahtavaa, niin on tullut hikoiltua kaikki mineraalit ulos kehosta. Piti käydä sairaalassa hakemassa kipupiikit, että hellitti. krampit ja kipu. Ajattelin toissa yönä kun heräsin siihen, ettei pysty liikkumaas ja iho on kuin liekeissä, että nytkö lähtee henki. Taistelin itseni sängystä ja meni pihalle kävelemään. Tai ehkä enemmänkin laahustamaan, että olo helpottaisi. Vähän se helpottikin, mutta aamulla tilanne oli vielä pahempi. Nolotti sairaalassa, kun pääsimme kaikkien jonojen ohi lääkärille. Ei onneksi viety paljon kenenkään aikaa, kun ei tarvinnut tutkia mitään. Selittää vaan, mistä on kyse ja kysyä keksiikö lääkäri, että mitä sille tehdä. Keksihän se. Otettiin varmuudeksi pari verikoetta, joista molemmat olivat ihan aiheellisia ja tuloksia odotetellessa sain kipupiikit, josta toinen oli astetta tiukempaa tavaraa. Mutta lähti kyllä kivutkin.

Tänään on ollut ikävä kotiin ja jonkin sorttinen apatia. Naapurit ovat olleet tosi avuliaita, mutta silti on tuntunut äärettömän yksinäiseltä ja kertakaikkisen surkealta. Voi olla, että johtuu siitä, että eilen saamani lääke alkaa poistua elimistöstä ja etten ole jaksanut tehdä mitään. En edes mennä ulos.  Sentään sain syötyä ja käytyä suihkussa. Sekin jotenkin hävettää, että yksi naapureista haki mun tiskit ja tiskasi ne ja toinen otti pyykit ja toi ne äsken kuivina ja puhtaina takaisin. Eikä huolinut edes maksua työstä. Eilen minulle tehtiin iso kattilallinen ruokaa. Toisaalta tunnen suurta kiitollisuutta avusta, mutta avuttomuus ahdistaa. Avuttomuus tarkoittaa minulle sitä, ettei ohjalset ole käsissäni enkä voi kontrolloida sitä, mitä tapahtuu. Tälle tilanteelle ja hetkelle en mitään tosin voi. Voin vain koettaa levätä ja muistaa hengittää.

Ensimmäisellä reisullani Tansaniaan opin hengittämään, mutta nyt tuntuu että se taito on ollut kateissa. Enkä oikein tiedä miksi ja mitä on tapahtunut. Entinen rentous on ollut tipotiessään. Ehkä opiskelun tuoma stressi, korona-aika ja uupumus, jota olen ajoittain tuntenut on puristanut hapen ulos keuhkoista. Täällä yksin oleminen ja Kimbilion tapahtumat ovat olleet aika raskaita aina välillä. Illat varsinkin kun ei ole ketään jolle purkaa vyyhtiä. Onneksi Hanna on täällä. Onneksi meistä on tullut ystäviä ja voimme jakaa raskaitakin asioita toisillemme, kuten myös iloja ja nauraa elämän hulluudelle. Ja onpa tuota tullut soiteltua Suomeenkin aika tiuhaan. 

Eilen oli taman reissun virallinen puoliväli eli 45.päivä. Lähden täältä luultavasti 11 tai 12 joulukuuta Dariin ja teen siellä muutaman vierailukäynnin niin harjoitteluun kuin perheeseen ja ystäviin liittyen ennen kotiin paluuta. Aika alkaa siis olla lopuillaan, vaikka sitä onkin puolet jäljellä. Jään kaipaamaan Morogoroa ja niitä ihmisiä, joihin olen saanut täällä tutustua. Tällä reissulla on saanut todellakin tutustua uskomattoman päättäväisiin ja vahvoihin ihmisiin, niin miehiin kuin ennen kaikkea naisiin. Hanna harmitteli jo, että Kimbilio antoi ei toivotun kokemuksen. Tavallaan joo, mutta katson että sain sieltä uskomattoman määrän tietotaitoa siitä, mikä kaikki voi mennä vikaan tuolalista paikkaa pyöritettäessä, jos ei ole oikein osaamista eikä edes visiota. En voi sanoa että harjoittelu olisi epäonnistunut. Päinvastoin ja nythän siirryn aikuistyön pariin naisten ryhmiin. 

Nyt vaan pitäisi saada mieliala nousemaan, mutta eiköhän se nouse kunhan tuo fibro hellittää lopullisesti ja saa taas ohjakset omiin käsiin. Pitäisi kyllä enemmän luottaa siihen että asiat kyllä hoituu vaikka ei olisi ohjaksia ollenkaan. 

AminaJ