torstai, 12. tammikuu 2023

Projekteja

En pystynyt kirjoittamaan blogia enää loppuajasta. Nettiyhteydet olivat todella hitaat eikä sähkönkään saanti ollut ongelmatonta. 

Naisvoimaa Ngrerengeressä

Siirryin Kimbilion jälkeen Naisvoimaa-projektiin ja tein Ngerengeressä kaksipäiväisen valokuvaprojektin sikäläisen naisten ryhmän kanssa. Tarkoitus oli, että he kuvaavat toisiaan niin, että kuvattava antaa ns. ohjeet siitä, millaisia kuvia hän haluaa itsestään. Projekti oli kaksi päivääinen. Ensimmäisenä päivänä kerroin heille itsestäni ja siitä, kuinka vaikeaa on toisinaan idenfioida itseään: kuka minä oikeastaan olen? Näytin heille kuvia, joita olen ottanut itseni etsimisprosessin aikana. Kukaan heistä ei koskaan ole oikeastaan pysähtynyt sitä eli omaa itseä miettimään. Miksi olisikaan... Elämä on samaa kuin meilläkin, mutta silti täysin erilaista. Naiset pohtivat itseään ja elämäänsä niin, että työ antaa elämälle arvon ja se, että pystyy hankkimaan kaiken tarvittavan omalla työllään.

Ngerengeren%20kirkolla.jpg

(Pastori Mary toimi tulkkina kun esittelin proketia. Kuva: Hanna Londo)

Torstaina kertasin, että mitä ollaan meinaamassa ja annoin heille kamerat. Ryhmä oli jaettu kahtia niin, että sinä aikana kun me kuvasimme toiset olivat kuuntelemassa osuuskunnan laillistamiseen (virallistamiseen) liittyviä asioita. En antanut mitään ohjeita, muuta kuin että kuinka kamerat toimivat. Alku hämmennyksen ja ehkä skeptisyydenkin jälkeen naiset lähtivat kuvaamaan. Oli huikeaa seurata heidän työskentelyään! Siellä dadat ja mamat viilettivät pitkin kirkon tonttia nauraen ja kikattaen. Kuvista tuli aivan uskomattomia! Huimia tarinoita joka ikisen kertomana. Rukous, usko, työ, menneisyys, voimaantuminen ja elämän ilo... HUH! Yritämme saada naisilta lupaa julkaista kuvia Suomessa valokuvanäyttelyn muodossa. Kuvat -ja ennen kaikkea nämä naiset ansaitsivat sen!

 

IMG_20221110_115839.jpg

Väkivallan vastainen kampanja 16 päivää sukupuoleen kohdistuvaa väkivaltaa vastaan

Paidoissamme luki: Kila uhai unathamani Ukatili sasa basi. "Jokainen elämä on arvokas. Väkivalta loppuu nyt". Tai ei enää väkivaltaa...  

p%C3%B6n%C3%B6tt%C3%A4j%C3%A4t.jpg    ryhm%C3%A42.jpg

(Aloituspäivä Morogorossa. Nimesin Hannan ja itseni "virallisiksi pönöttäjiksi".)

Kävimme kampanjan aikana yhdessä Morogoron kaupunginosassa ja kahdessa kylässä: Mvomerossa ja Parakuyossa pitämässä aiheeseen liittyviä seminaareja + loppuseminaari hiippakunnan toimiston kirkossa. Päivät olivat pitkiä, mutta antoisia. Väkivalta puhuttaa ja on koskettanut monia naisia suoraan ja välillisesti. Oli hienoa nähdä kuinka paljon paikalle saapui kuulijoita ja puheenvuoroja kuultiin niin  miehiltä kuin naisilta. Tahtoa muutokseen on, mutta onko välineitä? Tyttöjen ympärileikkaukset ja lapsiavioliitot ovat yleisiä, vaikka laki ne periaatteessa kieltääkin. Naapurini sanoi myös että monesti perheväkivaltaan liittyy ajatus, että vaimon piekseminen on rakkautta. Maasai miehen mielestä leikkaamaton maasainainen ei ole maasai, jos häntä ei ole ympärileikattu. Moni asia on "sivistyneestä" näkökulmasta täysin järjetön ja tuomittava, mutta tosiasiassa ne ovat asioita, jotka on tulleet kulttuuriin jostain ja jääneet siihen ilman, että niitä olisi aikaisemmin edes ehdollistettu. Nyt niitä ehdollistetaan ja kulttuurin sisäpuolelta. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut iso ja näkyvä muutos. Eikä vain näkyvä. Muutos on myös äänekäs ja siinä on mukana vahvoja naisia sekä miehiä.

IMG_20221202_165042.jpg

 

 

_MG_9124.jpg

(Parakuyon maasaikylän upeita naisia)

Pääsin itse pitämään maasaikylässä puheenvuoron siitä, millaiset haavat seksuaalinen väkivalta jättää oman kertomukseni kautta ja ettei haavat oikeastaan koskaan parane, vaikka vuodet kuluvat. Puhuin häpeästä, syyllisyyden tunteesta ja anteeksiannon merkityksestä sekä siitä, ettei ole olemassa lievää väkivaltaa. Väkivalta on aina väkivaltaa, oli se sitten fyysistä tai henkistä. 

Parakuyossa oli vähiten osallistujia, koska samaan aikaan oli karjamarkkinat eli suurin osa kylän nuorista miehistä siellä, mutta paikassa käytiin kuitenkin parhaimmat spontaanit puheenvuorot osallistujien välillä. Parakuyo osoitti, että tahtotilaan on tuotava mahdollisuus muutokseen. Toivon Morogoron ev.lut. hiippakunnan ja Suomen Lähetysseuran tarttuva tähän tarpeeseen ja tahtoon. Välillä vaan tuntui, että vaikka olinkin nimennyt Hannan ja itseni tilaisuuksien virallisiksi pönöttäjiksi, niin ne todelliset pönöttäjät olivat niitä, joilla olisi valta laittaa pyörät pyörimään eikä vain olla kiilloitetun sädenkehän kanssa näyttäytymässä. 

Kissa pöydällä

Hyppelin aika surutta joillekin varpaille. Tai en oikeastaan hypellyt, ne hyppelyt vaan koettiin sellaisena. Puutuin sellaisiin asioihin, joihin olisi pitänyt jonkun puuttua jo aika päivää sitten. Nostin kissan nimeltä Kimbilio pöydälle, mutta kissaa ei oikeastaan kukaan halunnut nähdä, mutta ei uskaltanut sitä alaskaan heittää. Saatoin ehkä tuhota mahdollisuuteni yhteistyöhön hiippakunnan kanssa tulevaisuudessa. Saa nähdä. Diipa daapa ei ole vahvuuteni ja hyväkin niin, mutta tuolla (siis TZ:ssa) sen osaaminen olisi ihan paikallaan.

Olen monessa asiassa liian suora enkä halua pelata mitään pelejä. Suoruudella osoitan myös sen, että kunnioitan, arvostan ja haluan luottaa. Isäni sanoi joskus, että jos se, joka istuu korkealla jakkaralla tarvitsee pönkitystä siellä olemiseen, istuu se henkilö ihan väärässä paikassa. Isä oli ja on siinä kyllä täysin oikeassa. Pokkurointi ja nöyristely ei pitäisi kuulua kristilliseen tapaan kohdata toinen henkilö, eikä kyllä mihinkään muuhunkaan. 

Olen usein sanonut, että kukin kuulee mitä haluaa kuulla. Niin monesti teen itsekin. Harmillista on vaan tässä "kissä pöydällä" asiassa, että se mitä Kimbiliosta nostin esille taidettiin kokea hyökkäyksenä paikkaa ja hiippakuntaa vastaan, vaikka tarkoitus oli saada asianomaiset ymmärtämään kuinka tärkeää olisi ottaa turvatalon olemassa olo vakavasti ja kehittää sen toimintaa ja nimenomaan ottaa siitä vastuuta. Puitteet ovat kuitenkin lähestulkoon ensiluokkaiset!

No niin. Tällaisiin kuvioihin päättyi työharjoitteluni Morogorossa. Jossain vaiheessa reflektoin eli paketoin kasaan koko reissun kokemukset ja tuntemukset.

AminaJ

 

 

 

 

sunnuntai, 13. marraskuu 2022

Isänpäivä

Nukuin viime yön todella huonosti, jos ehkä ollenkaan. Mikä valvotti, en osaa sanoa, mutta ajattelin tätä aikaa täällä Morogorossa ja ihmisiä, joita olen tavannut. Oikeastaan pohdin isyyttä ja miehen mallia. Oma biologinen isäni kuoli 70-luvun lopulla, mutta eipä minulla hänestä juuri mitään muistikuvia olekaan. En ole hänen kanssaan elänyt. Kasvatti isäni kuoli 2002 eli 20 vuotta sitten ja hänen kanssaan minulla meni sukset ristiin liki 20 vuotta aikaisemmin. No, he toimivat elämässään niin kuin toimivat oan harkintansa mukaan. Koen kuitenkin jollain tasolla, ettei minulle isää ole oikeastaan koskaan ollut sellaisena kuin olisin halunnut.

Täällä maailmanlaidalla olen työskennellyt sellaisen aiheen parissa, jossa mies on tehnyt pahaa naispuoliselle henkilölle, aikuiselle naiselle, nuorelle työlle ja pienelle lapselle. Huomaan katsovani kadulla kulkiessani miehiä epäilevin silmin. Tekeekö tuokin kodin seinien sisäpuolella asioita, joita rakastavan aviomiehen, kumppanin ja isän ei kuuluisi koskaan tehdä? Olen nähnyt lapsiaan syvästi rakastavia isiä ja isoisiä: olen nähnyt veljiä, jotka ovat isähahmoja ja miehenmalleja sisaruksilleen; olen tavannut niitä, jotka ovat kääntäneet lapsilleen selkänsä; niitä, jotka eivät halua tunnustaa isyyttään; niitä, jotka ovat asettaneet lapsilleen ehdot tulla tunnustetuksi lapsinaan. Useimmin kuitenkin niitä, jotka antavat elämässään kaikkensa, jotta lapsilla ja perheellä olisi hyvä olla.

Oman pihani naisilla on puolisot, joita en ole kuitenkaan tavannut kuin muutaman kerran. Lähtevät aikaisin ja tulevat myöhään tai ovat töissä kaukana ja tulevat vain harvakseltaan kotona käymään. He kuitenkin pitävät huolta vaimoistaan ja lapsistaan. Naiset myös pitävät huolta toinen toisistaan. Pitivät huolta minustakin kun sairastuin,

Yöllinen valvominen väsyttää ja on vaikeaa pitää ajatus kasassa. Vatsakin reistailee, yllätys yllätys…

Mutta hyvää isäpäivää.

Terveisin

AminaJ

lauantai, 5. marraskuu 2022

Puolivälin kriisi

Sairastan fibromyalgiaa, joka jostain syystä aktivoitui täällä. Yleensä lämpö on hyvästä, mutta ehkä koska kuumuus on ollut paahtavaa, niin on tullut hikoiltua kaikki mineraalit ulos kehosta. Piti käydä sairaalassa hakemassa kipupiikit, että hellitti. krampit ja kipu. Ajattelin toissa yönä kun heräsin siihen, ettei pysty liikkumaas ja iho on kuin liekeissä, että nytkö lähtee henki. Taistelin itseni sängystä ja meni pihalle kävelemään. Tai ehkä enemmänkin laahustamaan, että olo helpottaisi. Vähän se helpottikin, mutta aamulla tilanne oli vielä pahempi. Nolotti sairaalassa, kun pääsimme kaikkien jonojen ohi lääkärille. Ei onneksi viety paljon kenenkään aikaa, kun ei tarvinnut tutkia mitään. Selittää vaan, mistä on kyse ja kysyä keksiikö lääkäri, että mitä sille tehdä. Keksihän se. Otettiin varmuudeksi pari verikoetta, joista molemmat olivat ihan aiheellisia ja tuloksia odotetellessa sain kipupiikit, josta toinen oli astetta tiukempaa tavaraa. Mutta lähti kyllä kivutkin.

Tänään on ollut ikävä kotiin ja jonkin sorttinen apatia. Naapurit ovat olleet tosi avuliaita, mutta silti on tuntunut äärettömän yksinäiseltä ja kertakaikkisen surkealta. Voi olla, että johtuu siitä, että eilen saamani lääke alkaa poistua elimistöstä ja etten ole jaksanut tehdä mitään. En edes mennä ulos.  Sentään sain syötyä ja käytyä suihkussa. Sekin jotenkin hävettää, että yksi naapureista haki mun tiskit ja tiskasi ne ja toinen otti pyykit ja toi ne äsken kuivina ja puhtaina takaisin. Eikä huolinut edes maksua työstä. Eilen minulle tehtiin iso kattilallinen ruokaa. Toisaalta tunnen suurta kiitollisuutta avusta, mutta avuttomuus ahdistaa. Avuttomuus tarkoittaa minulle sitä, ettei ohjalset ole käsissäni enkä voi kontrolloida sitä, mitä tapahtuu. Tälle tilanteelle ja hetkelle en mitään tosin voi. Voin vain koettaa levätä ja muistaa hengittää.

Ensimmäisellä reisullani Tansaniaan opin hengittämään, mutta nyt tuntuu että se taito on ollut kateissa. Enkä oikein tiedä miksi ja mitä on tapahtunut. Entinen rentous on ollut tipotiessään. Ehkä opiskelun tuoma stressi, korona-aika ja uupumus, jota olen ajoittain tuntenut on puristanut hapen ulos keuhkoista. Täällä yksin oleminen ja Kimbilion tapahtumat ovat olleet aika raskaita aina välillä. Illat varsinkin kun ei ole ketään jolle purkaa vyyhtiä. Onneksi Hanna on täällä. Onneksi meistä on tullut ystäviä ja voimme jakaa raskaitakin asioita toisillemme, kuten myös iloja ja nauraa elämän hulluudelle. Ja onpa tuota tullut soiteltua Suomeenkin aika tiuhaan. 

Eilen oli taman reissun virallinen puoliväli eli 45.päivä. Lähden täältä luultavasti 11 tai 12 joulukuuta Dariin ja teen siellä muutaman vierailukäynnin niin harjoitteluun kuin perheeseen ja ystäviin liittyen ennen kotiin paluuta. Aika alkaa siis olla lopuillaan, vaikka sitä onkin puolet jäljellä. Jään kaipaamaan Morogoroa ja niitä ihmisiä, joihin olen saanut täällä tutustua. Tällä reissulla on saanut todellakin tutustua uskomattoman päättäväisiin ja vahvoihin ihmisiin, niin miehiin kuin ennen kaikkea naisiin. Hanna harmitteli jo, että Kimbilio antoi ei toivotun kokemuksen. Tavallaan joo, mutta katson että sain sieltä uskomattoman määrän tietotaitoa siitä, mikä kaikki voi mennä vikaan tuolalista paikkaa pyöritettäessä, jos ei ole oikein osaamista eikä edes visiota. En voi sanoa että harjoittelu olisi epäonnistunut. Päinvastoin ja nythän siirryn aikuistyön pariin naisten ryhmiin. 

Nyt vaan pitäisi saada mieliala nousemaan, mutta eiköhän se nouse kunhan tuo fibro hellittää lopullisesti ja saa taas ohjakset omiin käsiin. Pitäisi kyllä enemmän luottaa siihen että asiat kyllä hoituu vaikka ei olisi ohjaksia ollenkaan. 

AminaJ

maanantai, 31. lokakuu 2022

Safari salama

Olimme viikonlopun Dar es Salaamissa Safari Salama tapahtumassa, jossa puhuttiin lasten oikeudesta turvalliseen matkustamiseen ja kadulla kulkemiseen ilman pelkoa seksuaalisesta ahdistelusta. Safari Salama on erään Mwananyamalaisen aktivistin luoma projekti, jossa alettiin kouluttamaan ihmisten liikuttamisesta vastaavia ihmisiä eli pikkubussien (daladala), moottoripyörien (pikipiki/bodaboda) ja bajaji (tuktuk) kuskeja suojelemaan lapsia ja toimimaan vastuullisina kuljettajina, jotka ovat lasten seksuaalista ahdistelua ja sukupuoleen kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Kuljettajia on koulutettu n. 3000 ja heidät tunnistaa mm. huomioliiveistä, joissa lukee "safari salama."

safari%20s.jpg

Tyttöjen asema on huono ja he ovat turvattomomia, mutta ei pidä ummistaa silmiä siltä, että myös pojat voivat joutua ahdistelun ja sopimattomiien kosketusten ja jopa raiskausten uhreiksi. Tytöille ja naisille löytyy turvatajoja, mutta pojille ei. Ainoa, joka on ollut tiedossa on lakkautettu rahan puutteen vuoksi. Onkin aika käsittämätöntä, ettei valtio tue näitä kallisarvoisia paikkoja rahallsesti eikä maassa ole edelleenkään tarpeeksi kooulutettuja ihmisiä. Itse haluaisin perustaa eräänlaisen transitkeskuksen, johon kuka tahansa avun tarvisija sukupuolesta riippumatta, voi tulla ja josta hänet ohjataan oikeaan paikkaan ja oikeanlaisen avun piiriin yhteistyössä kaikkien turvatalojen kanssa.

Tansaniassa toimii myös C-sema 116 lasten ja nuorten 24/7 auttava puhelin, jossa koulutetut ihmiset vastaavat numeroon tuleviin puheluihin ja antavat kuuntelu apua sekä neuvontaa. Tapasin yhden organisaatiossa työskentelevän ihmisen tilaisuudessa ja heidän työnsä teki vaikutuksen. TUntuu hyvälle nähdä, että lasten asoihin  on alettu kiinnittämään entistä näkyvämmin huomiota ja on aloitettu paljon ohjelmia niiden parantamiseksi. Täällä ollaan tosissaan! Sanoin ystävälleni, että Suomeen palattua minun on saatava lisää koulutusta aiheesta ja päästävä töihin paikkaan,jossa voin oppia konkreettisesti  kohtaamista, asioista puhumistä/niiden esille ottamista jne. Tuntuu hyvälle ja voimauttavalle, että täällä on paljon ihmisiä jotka ovat nousseet taistelemaan heikompien aseman puolesta, eikä vain tyttöjen tai naisten.

Maailma on muutos tilassa. Niin minäkin. Huomisen jälkeen siirryn ihan muihin hommiin hiippakunnan sisällä.Mutta siitä myöhemmin

AminaJ

torstai, 20. lokakuu 2022

Väki vähenee

Yksi kuusi vuotias oli niin onnellinen värityskynistä, jotka vein ja piirrustuspaperista. Toinenkin, n. 15 vuotias nautti piirtämisestä kunnollisilla välineillä. Eipä heitä sitten muita ollutkaan. Yksi oli lähtenyt tänään kotikyläänsä. Jännä juttu oli se, ettei kukaan kertonut asiasta. Kysyin pari tuntia tuloni jälkeen, että missä V. on ja tytöt kertoivat hänen lähteneen kotiin. Asia painoi taloon jäänyttä teini-ikäistä, koska hän jäi taloon yksin seuranaan 6 vuotias. Molemmat kaipasivat seuraa ja aikuista. Matroona oli talossaan ja tuli sieltä hieman ennen ilta kahdeksaa kertomaan, että hänellä on nälkä. 15 vuotias A. laittoi iltaruuan. En auttanut, koska halusin nähdä mitä tapahtuu, kuka tekee mitäkin. Eikä he anna auttaa.

IMG-20221019-WA0013.jpg 

Olin yhteydessä tänään Suomeen ja paikkaa rahoittavaan tahoon. Jännä juttu, ettei heiltä ole kukaan ollut yhteydessä tänne. Sellaisen käsiryksen sain, kun mama piti puhuttelut kysymyksistä ja lähinnä siitä, että on kysyttävä häneltä eikä muilta, Aika sekavaa touhu on, ei voi muuta sanoa. Eipä vaan oikein ole keinoja saada sitä vähemmänkään sekavaksi. Edelleen olen onnellinen siitä, että tein sopimuksen hiippakunnan kanssa. No, katsotaan mitä tulevat päivät ja viikot tuovat tullessaan.

Harkkaan liittyvässä projektissa saattaa olla yksi ei ihan pieni ongelma: minulla pitäisi ehkä olla rahaa, millä maksaa koulutukseen tuleville päivärahaa ja matkakorvauksia... En tiedä pitääkö paikkaansa, mutta mistäpä semmoiset rahat tempaisen? Pitänee alkaa miettimään suunnitelma B-G.  

Kuusi vuotias istui hiirenhiljaa ja hievahtamatta, kun silitin hänen selkäänsä ja niskaa. Kuinka paljon se lapsi kaipaakaan kosketusta! Tänään olin se, mitä haluan ollakin: läsnä oleva aikuinen.

Harmittaa, että minua pidetään syrjässä, koska pelätään että paljastan paikan ongelmat. Tänään sovin rahoittavan tahon kanssa, että raportoin heille kaiken  mitö olen havainnut niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta selkeää on se, että paikasta puuttuu johtajuus ja ammatimaisuus sekä ammatillisuus. Rahoittaja oli hyvin hämmästynyt siitä mihin työntekijät ovat kadonneet! Heitä kuuluisi olla enemmän kuin kolme...

Huh hah hei ja perjantaina pizzalle. Lauantaina Tonyn tädin Divinan luokse. Kivaa tiedossa! Ensi viikolla toivottavasti palaveri hiippakunnan kanssa. 

Mutta nyt nukkumaan! Usiku mwema na lala salama.

Amina J