Kolme viikkoa alkaa olla täynnä ja koti-ikävän täyttämä väsymys iski aika rajusti. Kaipaan aviomiestäni ja ihmistä, jonka kanssa puhua. Lauantaina olin Tonyn tädin luona kylässä ja se oli tervetullutta vaihtelua. Hauska juttu sinällään, että hän asuu tarkalleen vastapäätä taloa, jota minulle tarjottiin asuttavaksi. Talo olisi ollut aivan liian iso yksin asuttavaksi ja olen iloinen tästä mikä minulla nyt on, vaikka tämän alueen paikallisista ei paljon iloa minulle olekaan.

Sanoin Tonylle eilen, että tekisi mieli luovuttaa, pakata tavarat ja tulla kotiin. Toinen puoli, se taistelija, ei kuitenkaan ole valmis luopumaan taistelutta. Yksi syy uupumukseen on puolitotuudet, joita joudun kuuntelemaan enkä voi sanoa niihin mitään vaikka tiedän kuinka asioiden oikea laita on. On vaikea luottaa ja uskoa mihinkään mitä sanotaan. Ei sen enempää harjoittelupaikassa kuin kadullakaan. Sähkötyyppi ei ole tullut korjaamaan tuuletinta, vaikka häntä on jo viikko patistettu, veden kanssa on ongelmia ja jonkun mielestä on vallattoman hauskaa käydä sulkemassa vesihana, jonka takana on minulle tuleva vesi (ei onneksi kuitenkaan tankkiin menevä). Vettä ei kuitenkaan  yleensä saa tankattua kuin aamulla, enkä tiedä miksi. Ehkä sitäkin säännöstellään. Tosin, kuivuus vaivaa eli säännöstely on ihan paikallaan.

Kun tervehdin ihmisiä tässä kadulla, niin kuin tapohin kuuluu, saan vastaani usein mzungu lallatuksen ja naurun remakan. Yritän käyttää sanoja joita osaan ja oppiskella kieltä joka päivä, mutta tarvitsisin opettajan. Kieltä ei opi, jos sitä ei voi puhua kenenkään kanssa. Ja suurta hupia aikuisille tuntuu olevan se, kuinka muutamat n. 10 vuotiaat lapset alkavat esittää apinaa ja kiinalaista (oikeasti!) kun näkevät minut. Suomessa vastaava käytös tuomittaisiin rasisitiseksi ja sitähän se on täälläkin plus suunnatonta typeryyttä. Olin vaan jo unohtanut millaista on liikkua  ilman Tonya tai jotakuta muuta paikallista tuttavaa. Ottihan se oman aikansa Mji Mwemassakin ennen kuin minut hyväksyttiin yhteisöön. Jos Tony olisi täällä, ei kukaan huutelisi yhtään  mitään, ehkä naureskelisi hiljaa selän takana...  Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että vaikka osaankin nauraa itselleni ja hauskuttaa muita, niin klowni en ole enkä sellaista roolia halua. 

Ymmärrän niin hyvin Suomessa asuvia ulkomaalaisia kun he koettavat oppia ja saada haltuunsa kielemme. Varsinkin pienellä paikkakunnallalla, jossa ulkomaalaisia on vähän, heistä tulee sellaisia julkisia eläimiä, joita on lupa tuijottaa ja joille on lupa nauraa, kun he yrittävät selviytyä arjesta ja oppia paikallisia tapoja. Aivan kuten minä täällä. Minullakaan ei ole juuri muuta mahdollisuutta kuin vain purra hammasta yhteen, hymyillä ja esittää etten ole huomannut tai ymmärtänyt, mennä kotiin, sukea ovi ja antaa turhautumisen ja uupumuksen kyynelten tulla, Mutta kohta se helpottaa, kun ei anna periksi ikävälle ja irvailuille. Kielen opiskelu on kovaa puuhaa, varsinkin yksin. Kusoma Swahili ni kazi ngumu... Swahilin opiskelu on kovaa työtä. Siihen päälle harjoittelupaikan haasteet ja työn haasteellisuus. 

Huomenna on Diakin kanssa ohjauskeskustelu (mikäli yhteydet edes toimivat), mutta siinä on ihan turha nostaa näitä työnohjauksellisia asioita esille. Parempi olla ihan hiljaa vaan. Edellisestä harjoittelusta viisastuneena... Silloin myös työpaikkaohjaajani kiinnitti huomiota siihen, kuinka ohjaava opettaja väisti harkkapaikkaan liittyvät ongelmat. En edes tiedä kannattaako minun sanoa siitäkään mitään, että konsepti ei olekaan naiset, vaan hyväksikäytetyt lapset. Onko sillä edes käytännön merkitystä?  Sitä paitsi näitä Tansaniaan liittyviä asioita ei edes oikein voi ymmärtää kuin sellainen, joka on täällä ollut itsekin ja tietää mistä puhutaan. Hanna tietää ja olemme kyllä puolin sekä toisin purkaneet solmuja sekä nauraneet tälle kaaokselle, jossa kuitenkin on jonkinlainen tolkku. Ilman huumoria täällä ei pärjää, vaikka juuri nyt ei kovin nauratakaan. Kyllä se naurukin taas löytyy kunhan pöly laskeutuu.

Rauhaa ja rakkautta niin per...skuleesti!

AminaJ