Huomenna olen ollut reissussa kuukauden. Kahden viikon päästä alkaa laskeutuminen kotiin paluuseen, kun puoliväli täyttyy. Aika on mennyt nopeasti ja tuntuu itseasiassa kuin olisin ollut pidempään.

Vieläkään en ole oikein saanut otetta tuosta harkkapaikasta. Mama yrittää nakittaa minua kuusi vuotiaan hoitajaksi. En suostu enkä edes ole sitä varten täällä. Tarkoitan, että harjoittelun tarkoitus ja tavoitteet ovat kehittämistyössä enkä edes opiskele varhaiskasvattajaksi vaa aikuissosiaalityötä (sosionomin raameissa). Kimbilion arki tarvitsisi koordinoida täysin uusiksi. Tänään heillä on ohjelmassa ikkunoiden pesu. Itse menen vasta iltapäivällä, koska haluan nähdä miten lapset/nuoret käyttävät aikaansa illalla. Edelleen tuntuu pahalle, että sinne tullaan suojaan ja turvaan, mutta päivät täyttyvät työntekemisellä. Työ on hyvä lisä, mutta täällä se on kaikki kaikessa ja muuta "kuntoutusta" ei oikeastaan ole. Ainakaan en ole sellaista vielä nähnyt.

Tyttöjen päivät täyttyvät kokkaamisesta, siivoamisesta, tiskaamisesta, kanalan hoidosta...

Eilen yksi maasaityttö lähti kotiinsa. 14 vuotias, joka tuotiin turvaan väkivaltaisesta avioliitosta. Olisin halunnut kysellä sosiaalityötekijältä, joka hänet tuli hakemaan, että miltä tytön tulevaisuus näyttää ja mihin hän oikeastaan palaa. Tyttö itse sanoi ettei mene aviomiehen luokse vaan oman äitinsä, mutta koska tyttöjen asema on heikko, niin vähän huolestuttaa, että mitenköhän tytölle käy...  Nämä on niitä asioita, joissa ja joita on vaikeaa ajatella kulttuurin kautta, koska kulttuuri on naisen kannalta suoraansanottuna perseestä. Sosiaalityötekijää ei minulle edes esitelty ja heitä kuulema on muitakin, joita voi jututtaa. Ovat vaan kuulema hyvin kiireisiä. Toinen asia mikä minua kummastuttaa on se, ettei pois läheville pidetä mitään ns,"lähtökahvitusta" eli istuta alas hetkeksi yhdessä. Tämäkään tyttö ei saanut edes ruokaa ennen lähtöä. Hörppäsi kupillisen ujia eli maissivelliä. Toki he ovat tottuneet semmoiseen, mutta kuitenkin. Tein perjantaina lähteneelle kortin, johon kaikki laittoivat nimensä ja eilen lähteneelle makramerannekorun muistoksi. 

NGERENGEREN NAISET

Maanantaina pääsin Hannan, pastori Maryn ja parish worker Veronican kanssa Ngerengeren naisia tapaamaan. Naisilla on osuuskuntatoiminnan tapaista toimintaa, josta jaetaan pienlainoja omien yritysten ylläpitämiseen. Naiset lähinnä viljelevät ja tekevät batiikkia. Ostin heiltä kaksi batiikkikangasta ja yhden waxprint kitengen eli n. 6 metrisen kankaan, Valmistusmaa ehkä Kongo. Ostin kaupungilta kaksi Morogorossa painettua kitengeä, mutta todella huonolaatuista. Eivätkä ole edes puuvillaa. Ikävää että on alettu enemmän ja enemmän menemään siitä missä aita on matalin. Työn laatu on todella huonoa. Mutta joo Ngerengere. Oli kiva tavata naisia ja viettää heidän kanssaan aikaa. Ihan eri maailma kuin täällä ja olla aikuisten kanssa. Heilläkin on omat historiansa ja tarinansa siitä, miten ovat naisten ryhmään tulleet. Menneisyydestään huolimatta ovat nyt vahvoja naisia. Menen sinne uudelleen ensi kuussa ja toivoisin voivani heidän tai ainakin muutaman kanssa tehdä valokuvaprojektin  jota varten kameroita keräsin. Mama on vaan pannut kamerat johonkin hyvään jemmaan... Onneksi jemmasin kaksi lahjoitettua kameraa varmuuden vuoksi, niin että voin jättää ne Hannan valvontaan ja käytettäviksi  naisprojekteihin. 

TYÖSARKAA RIITTÄISI

Täällä olisi kehittämistyötä joka ikiselle Diakonia Ammattikorkeakoulun ja monen muunkin AMK:n opiskelijalle ja paljon jäisi vielä seuraavillekin vuosikursseille. On paljon asioita, mihin pitäsi puuttua, tarttua, mitä kehittää... Ympäristöasiat, kompostointi, kestäväkehitys, ihmisoikeudet, lasten-, tyttöjen- ja naistenoikeudet ehkä päällimmäisinä, mutta yhtälailla koskemattomuus ja sen opettaminen niin tytöille kuin pojillekin. Abstrakti ajattelu, taideaineiden ja  taidepohjaisten menetelmien käyttö. Lapsiin kohdistuva väkivalta rankaisumuotona. Myös harkkapaikan johtaja kannattaa lasten kurittamista kepillä. Aika yllättävää sinällään, kun puhutaan kuitenkin paikasta, jonne tullaan turvaan kaikenlaista väkivaltaa. En tosin kyllä usko, että talossa ruumiillista kuritusta käytetään. 

Roskaamisesta eli että heität roskan kadulle, voi saada (muistaakseni) 100.000 tsh sakon, mutta jätehuolto on silti tätä tasoa. Tuossa poltetaan kaikkea mahdollista kuivuneessa joenuomassa ja kuvasta vasemmalle on porattu kaivo, josta paikalliset voivat hakea vettä. Ilmakehään vapautuu myrkkyjä ja seuraavien sateiden aikana niitä myrkkyjä imeytyy pohjaveteen. Voisiko Suomi ja EU laitaa niitä kehitysapurahoja tällaiseen, kun katseet ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen ovat kuitenkin kääntyneet Afrikkaan? Jätteidenpolttolaitoksia  ja kierrätystä tänne tarvitaan, eikä yhtään lisää kiinakrääsää.

Mutta nyt lähden harkkapaikalle, vaikkakin hieman hammasta purren... Asennetta, asennetta!

Amina J